Liisa Järvisen muistelmat

Mäki-Matin perhepuistontupaantuliaisissa 28.9.1979

 

Olen täällä nyt kotimaisemissa ja yritän teille kertoa tämän talon menneisyydestä.

Tämä talo on yksi Syrjälän talon torpista ja mäkituvista, jotka ovat aikaisemmin kuuluneet Jyväskylän maalaiskuntaa. Mäki-Matin katu on ennen ollut kaupungin ja maalaiskunnan rajana.

Tämän talon ostivat isovanhempani Emma ja Juho Hiironen v. 1915 ja muuttivat tänne neljän lapsensa kanssa, joista äitini oli vanhin.Hän oli silloin 18-vuotias. Talo oli silloin 20 vuotta vanha, joten sillä on nyt jo ikää n. 75 vuotta. (Vuonna 2009 ikää tulee siis 105 vuotta!)

 

Kotieläimiä kaupungissa ja muita muistoja

Äidin isä Juho Hiironen oli kaupungin sähkölaitoksen ensimmäinen lämmittäjä ja lisähommanaan hänellä oli syksyisin sikojen tappo. Siihen aikaan kaupungissa pidettiin kotieläimiä. Mummoni Emma oli ollut herrasväkien kotiompelijana mm. Gustaava Gummeruksenperheessä.

Tämä seutu on paljon muuttunut vuosien varrella. Ensimmäisiä muistoja tästä mummolasta oli pitkä ulkorakennus, joka oli tuossa Oikokadun suuntaisena. Siinä oli navetta, jossa mummolla oli lehmä ja possu kasvamassa, heinäliiteri, jossa 5-6-vuotiaina olimme heiniä pakkaamassa. Kerrotaan, että kun Emma ja Juho menivät kesällä Tuomiojärven rantaan, niin heillä oli possu mukana ja se kulki kuin koira ja herätti ihmettelyä. Syksyisin roikkui keittiön katossa kuivumassa sianrakkoja kuin ilmapalloja. Niilläkin oli oma tarkoituksensa ne pappa Hiironen myi kupparille, kuppaussarvissa niitä käytettiin.

Mieleen tulee myös punainen silta, joka Harjulta Oikokadun yli Normaalilyseon puolelle. Korkealla harjun rinteellä oli silloin talo, jonka omisti Enola-niminen pariskunta. Kerran Enola oli ollut juhlatuulella ja kaksi poliisia talutti häntä siltaa pitkin viedäkseen rauhoittumaan. Enola lauloi Hissun kissun kyllä tästä selvitään – vielä on viitonen kahviin ja pullaan. Meillä oli silloin koti Löylykadulla Viljasen talossa, joten mummolassa käytiin usein. Mummon pyöreässä paistinpannussa paistettu pulla maistui maailman parhaalta.

 

Mäki-Matin pihapiiristä Jyväsjärvelle asti

Hiirosen mummo kuoli kesällä 1936 ja meidän perhe isä Urho Aalto, vaimo Aini o.s. Hiironen ja 5 lasta, joista olen vanhin, silloin 11-vuotias, muutimme tänne papan kanssa asumaan. Silloin oli jo pihapiiri muuttunut, ulkorakennukset oli Oikokadun puolelta purettu ja rakennettu tuonne pihan puolelle. Siihen aikaan oli näillä kulmilla paljon samanikäisiä lapsia. Oli leikkikavereita, kuului iltaisin naurua ja hihkumista, kun yhdessä leikimme, olimme piilosilla, karttu on varastettu, pumpiilosta ja mustaamiestä ym.

Talvella laskimme harjulla mäkeä. Eräänä talvena sinne kaupungin puolesta jäädytettiin oikein hieno pitkä mäki. Me kakarat Hiirosen papan juttusille tinkimään häneltä tappikelkkaa lainaksi, mutta eipä se niin yksinkertainen juttu ollutkaan, vaan pappa sanoi: ”te katkaisette siellä jalkanne ta kätenne”. Me vaan ei annettu periksi. Niin sitten asia ratkesi, että pappa sanoi itse lähtevänsä sillä kelkalla koettelemaan, onko mäki vaarallinen. Saimmekin kelkan sitten kokeen jälkeen ja riemulla ei ollut rajoja. Kesällä kävimme uimalaitoksella, joka oli silloin tuolla Jyväsjärven rannassa. Siellä pidettiin uimanäytöksiä pelleineen. Tienasimme pääsyliput sinne kun olimme liikkuvina mainoksina kauppakadulla. Kannoimme pahvista tehtyjä mainoksia, jotka ulottuivat aina nilkkoihin asti; toinen edessä toinen ja toinen selän puolella. Hauskaa hommaa se vaan oli. Uimaharrastus oli meillä äidin peruja. Hän oli aikoinaan suorittanut priimusmaisterin arvon ja saanut kilpauinnissa palkintoja. Meille jäi suoritukset kandidaatin arvoon.

 

Leikkimökki messuilta

Kesä 1937 oli juhlakesä, oli suuret messut ja paljon kansaa liikkeellä. Messujen pääjuhla pidettiin Lounaispuistossa, jossa oli komea kulkue vanhoista Jyväskyläläisistä. Kirjailija Terttu Pajunen-Kivikäs oli tätä järjestämässä ja hän meidätkin pyysi sinne mukaan. Olimme kulkueen viimeisinä Jyväskylän nousevaa nuorisoa. Messujen jälkeen myytiin kaikki messukopit, lautatavaraa ym. tarvikkeita huutokaupalla. Meidän lasten suureksi riemuksi pappa huusi meille leikkimökin. Siellä sitten myöhempinä kesinä nukuimme. Mökki oli tuossa ikkunan alla.

 

Kauppamuistoja

Lindenin neidin kauppa oli myös meille mieluinen paikka, silloin kun saimme isältä ruinattua muutaman pennin. Kaupassa oli ihania mansikkakaramelleja, jotka hän meille myi kätevästi pyöräyttämässä tötterössä. Lindenin Milja-täti meitä pyysi joskus mukaansa Jyväskylän Naisvoimistelijoiden kesänviettopaikkaan retkelle.

Ida Niinikankaan kauppa oli myös sellainen, minne lähdimme asialla oikein halusta. Siellä oli maailman parhaat munkit, joita sieltä useimmiten haettiin. Markkinoiden aikaan oli sen nurkilla aina katseltavaa. Siellä tehtiin hevoskauppoja ja Pitkälläkadulla katseltiin koeajoja. Jos joku löi hevosta huudettiin, ”ei saa lyödä hevosta”. Mutta viis ne markkinamiehet meidän huudoistamme välittivät.

 

Sota-aikaa ja maailmalle lähtö

Vuodet vierivät, tuli syksy 1939. Hiirosen pappa kuoli ja säästyi näkemästä sotaa. Me kasvoimme, olimme sotaa paossa. Kaivoimme tuonne pellolle jossain vaiheessa sirpalesuojankin. Linnut lentävät pesästä; samoin kävi meillekin. Isä Aalto ajoi aikanaan taksia ja viimeksi ennen eläkkeelle siirtymistään hän oli Jyväskylän kaupungin sähkölaitoksen palveluksessa.

Eläkepäivinään aikansa ratoksi hän kesäisin korjaili tuolla pihan perällä polkupyöriä. Vieläkin moni tuttava sanoo: ”kumpa se teidän isä eläis niin sais polkupyörän kuntoon”. Tavella hän veisteli pieniä puuhevosia, joille hän narusta liimasi harjan ja hännän. Äiti kutoi lapsenlapsille sukkia ja lapasia.

 

Lasten paikka

Tämä talo on aina ollut lasten ympäröimä. Täällä on leikitty, askarreltu, perustettu ystävyyskerhoja, laadittu sääntöjä: esimerkiksi sitä, joka kiroilee joutuu maksamaan sakkoa. On hypätty narua ja ruutua siitäkin huolimatta, että Hiirosen papan mielestä kengät siitä kuluvat. Vanhempani olisivat varmaan iloisia, jos eläisivät ja näkisivät miten hyvään tarkoitukseen tämä tupa ja sen ympäristö nyt on valmistunut. Toivotan puistolle siunausta ja menestystä – täällä leikkii nyt vuorostaan Jyväskylän tulevaa nuorisoa.

Lopuksi siteeraan opettajaani Martti Korpilahtea. Tulkitkoon se jotai siitä mitä tällä hetkellä sisimmässäni liikkuu ja tunnen.

 

”Kun Jyväsjärveä tyyntä mä sousin

Tuomion rantoja kun samosin,

taikkapa Harjulle tuonne ma sousin

yhtäpä, yhtäpä aavistelin.

Muualle kerran jos kohtalo vie mun,

parhaimmat päiväni tänne ne jää,

Tääl` elon runsahan tunsin mä riemun,

ei mua muut voi ymmärtää”.

 

 

Teksti: Liisa Järvinen, puhe vuonna 1979 perhepuiston avajaisissa.