Irja Pakarinen:

Muistoja Mäki-Matista 20.5.2002

 

Lindenin taloon

Olimme talvisodan jälkeen, v.1940, evakkoina kulkeutuneet Kinkomaan ja Muuramen kautta Jyväskylään. Jatkosodan aikana elimme Taulumäellä. Sitten talo, jossa vuokralaisina asuimme 5,5 vuotta, myytiin. Jouduimme taas evakoiksi. Saimme väliaikaisen asunnon kaupungin vuokrataloista Pitkältäkadulta. Nämä asunnot olivat tarkoitettu kaupungin työntekijöille, joten jouduimme katselemaan uutta majapaikkaa. Isämme oli kuollut toukokuussa. Tässä vaiheessa Milja Linnosto tarjosi meille omistamastaan Lindenin perikunnan talosta, Oikokatu 5, huoneen ja keittiön asuntoa vuokralle. Otimme tarjouksen vastan.

Näin tuli 14 vuodeksi kodiksemme nykyisen perhepuiston asunto ja pihapiiri. Tilda Linden, Miljan äiti, ihana myhäilevä vanhus, eli vielä muutaman vuoden meidän aikanamme.

 

Lindenin kaupassa ja pihalla

Milja piti puotiaan alakerrassa. Siellä mitattiin jauhot ja sokerit vaa´alla paperipussiin ja ehdittiin asiakkaan kanssa kysellä kuulumiset.

Isä Linden oli ollut kaupungin ”vossikka-kuski. Hevostallit sijaitsivat vielä pihapiirissä. Markkinoiden aikaan pihaan ilmestyi hevoskauppiaita. Tallit vuokrattiin. Milja osasi pitää ”ukot” kurissa. En muista koskaan olleen suurempia rähinöitä. Tallin vintille kiivettiin ns. ulkohuoneeseen eli ”huussiin”. Se oli mielenkiintoinen, 3 reikäinen paikka. Seinät olivat täynnä Kotilieden ym. kauniita kansikuvia. Yhdellä seinällä koreili menneiden abien tunnuslause: ”Ahkeruus on ilomme, laiskuus intohimomme”. Lämpimänä kesäiltana sinne unohtui lukemaan lehtiä.

 

Mäki-Matin ”intiaanit”

Ulkorakennuksessa olivat halkoliiterit erikseen Miljalle ja meille. Liiterimme yläkertaan veivät rappuset. Siellä oli tilava ylinen.

Tähän yliskamariin liittyy eräs huvittava muisto. Olin aikoinani Partiolippukunta Reippaiden Poikien kolkkajohtaja. Vanha seurakuntatalo Harjukadulta, jossa parvemme kokoontui, oli purettu. Olimme joutuneet kulkusalle. Esitin kolkille, että jos hiipisimme hiljaa kuin intiaanit, voisimme kenties syksyn aikana kokoontua vintille. Alku meni hyvin. Sitten unohtuivat intiaanitaidot. Paljastuimme ja saimme häädön. Sen jälkeen kuljeskelimme siellä täällä. Muutaman kerran jopa poliisilaitoksen käytävällä.

 

Oi katso, sireenit on puhjenneet!

Kesäisin pihapiiri oli kaunis. Milja oli innokas puutarhuri. Varhain ilmestyivät kevätkukat. Erilaiset perennat koristivat kaupan seinustaa, verannalla kiipeilivät naruissa keltaiset Kanarian-krassit, pihlajat ja sireenit tuoksuivat. Pieni kasvimaakin oli.

 

Elin täällä omaa nuoruuttani, johon kuuluivat runot, romaanit ja musiikki. Saima Harmajan runojen seitsemäs painos oli ilmestynyt v. 1947.

”Oi katso sireenit on puhjenneet!

Nyt hymyy joka pensas lumottuna,

ne verhoo herkkä, armas sinipuna

ja kimaltelee kasteen kyyneleet.”

 

Aila Meriluodon siihen aikaan ilmestyneen ”Lasimaalauksen” runoa luimme aina kun joku ystävistä täytti 20 vuotta.

”Kaks’kymmentä suvea sulta sain,

soit rikkaasti, rikkaasti sen:

valon, varjon välkettä, tuulta vain

ja nuppujen runsauden”.

 

Miljan asunto koostui pienestä keittiöstä ja suuresta, valoisasta kamarista, jossa oli ikkunat kolmeen suuntaan. Valoa riitti kukkasille, joita hän ryhdikkäänä, hyräillen hoiteli. Naisvoimistelu ja kuorolaulu olivat kuuluneet hänen elämänsä harrastuksiin. Jyväskylän sekakuoron alttostemmat sujuivat vieläkin taidolla.

 

Oli se elämä toisenlaista silloin

Ei ollut meillä vesijohtoa. Vesi haettiin naapurin, Kaposen pihasta kaupungin vesihanasta. Pihan perällä oli komposti, johon laskiämpäri tyhjennettiin. Asunto ei ollut suuren suuri. Keittiöön mahtuivat senkki, tiskipöytä, komuutti, pirtinpöytä penkkeineen, heteka ja kaappi. Kamarissa 2 sänkyä, piironki, pöytä ja 3 tuolia. Ihmeeltä tuntuu, että kun meillä karjalaisina kävi paljon vieraita, myös yövieraita, mahduttiin hyvin. Tosin sain usein komennuksen Miljan kamarin laidastavedettävään puusänkyyn ja veljeni Väinö nukkui kesäisin telttavuoteessa yläkerrassa, jonne verannalta rappuja pitkin luukun kautta kiivettiin. Vintti oli myös ylimääräisen tavaran säilytyspaikka.

 

Talven tuiskuja

Kesät olivat parasta aikaa täällä asumiseen. Talven tulo pelotti. Huoneet olivat kylmät. Polttopuita piti varata paljon. Pakkasella lämpisi kamarin pönttöuuni aamuin illoin. Usein heräsin siihen, kun äitini oli jo lämmityspuuhissa. Vaikka keittiössä oli iso leivinuuni, oli se lämmityskiellossa. Hella antoi oman lämpönsä. Oven edessä pidettiin täkkiä. Täkkien ja huopien alla tarkeni vuoteessakin. Onneksi peittoja riitti.

 

Hella olikin asunnon sydän. Me, perheenjäsenet, emme olleet ainoita, joita äitini ruokki. Maalta tulevat koululaiset istahtivat pirtinpöytämme ääreen äidin ravitsevaa ruokaa nauttimaan siinä missä me omatkin. AH! Ne sultsinat ja piiraat! Naapurimme, Kaposen tätikin muisteli miten vedenhakumatkalla oli ikkunalle ilmestynyt lämpimäispaketti.

 

 

 

 

Ovet ja sydän auki

Pirtinpöydän ääressä kasvattisiskoni Silja luki läksynsä, ensin Cynkkarilta sitten Tipulasta saadut. Siinä tuli suunniteltua parvi-illat ja tyttökerho-ohjelmat.

Veljeni Lauri, Heinolan parantolasta palattuaan suunnitteli Jyväskylän Reumayhdistystä ja johti sen perustavaa kokousta.

Siinä istui mustalais-Saara tyttärensä Seijan kanssa, ei vain saatavaa odotellen vaan äitini ystävällisyydestä nauttien.

 

Naapureita

Pyykit pestiin Taipaleen talon pyykkituvassa Pitkälläkadulla. Lakanat mankeloitiin Bäckströmin talossa. Samassa pihapiirissä, Cygnaeuksenkadulla oli Karjalaisten sauna, jossa sai makoisat löylyt.

 

Oikokadun puoleisista ikkunoista oli mukava katsella kaupunkiin meneviä ja sieltä palaavia mäkimattilaisia. Pirkkasen pihassa, tie toisella puolen oli aina elämää. Rappuja pitkin, harjun rinteessä sijaitsevaan kotiinsa kiipesivät kauniit Jyrkänteen naiset. Meidän puolen mäellä näki joskus konttaavan ”nesteen” hakijoita. Siellä kökötti ns. ”Nousevan auringon talo”.

 

Aitiopaikalla olimme Helluntaisin, Harjun ajojen aikaan. Penkereet oli vuorattu heinäpaaleilla. Näimme tiukimman kurvin, kun moottoripyörät hurjastelivat Löylykadulta Mäkmatin- ja edelleen Oikokadulle.

 

Hupaisa muisto ”naapuriystävyydestä”:

Herätyskellomme oli mennyt rikki. Äitini pyysi Siiriä, joka Pirkkasen talosta aikaisin aamulla lähti Schaumanille töihin, heittämään mennessään kivellä seinään. Kivi lensi, ei seinään vaan ikkunasta sisään. Taatusti herättiin!

 

Marraskuussa 1960 muutimme uudisasukkaiksi Viitaniemeen.

”Olen polkuni päässä, tuhansistani erään

- ja niitä on täynnä maa……”

 

Nostalgiset muistot heräävät aina Perhepuistossa kulkiessa.

 

Kirjoittaja:

IRJA PAKARINEN